Kiireettömyys, positiivisuus ja mostly me

Kiireettömyys, positiivisuus ja mostly me -motto on ensimmäisen lukuvuoteni aikana konsalla tullut varsin tutuksi. Mitä lausahdus oikeastaan voikaan tarkoittaa tai pitää sisällään tai miten se voi näkyä opiskelijan arjessa? Tulkintoja ja mietteitä motosta on varmasti yhtä monta, kuin konsalla on opiskelijoita, opettajia ja muita henkilökunnan jäseniä, eli yksiselitteistä ja oikeaa vastausta ei varmastikaan ole. Seuraavassa kerron, miten olen ajatusta itselleni jäsennellyt.

 Kiireettömyys

Kiireettömyys on ehkä minulle moton tärkein ja eniten työtä vaativa osa, sillä opinnot ovat välillä paljon työtä ja aikaa vaativia. Ideaalitilanteessahan asiat aloitettaisiin kiireettömästi ja pikkuhiljaa ajoissa, jolloin ne valmistuisivat ajallaan, eikä niiden kanssa ehtisi tulla kiire.                      

Aina 24 tuntia vuorokaudessa ei kuitenkaan riitä tähän, ja jos kaikesta huolimatta kiireen keskelle päätyy, on syytä hetkeksi pysähtyä miettimään, miten olisi järkevää toimia, sillä tunnetusti kiirehtimällähän harvoin saa mitään hyvää aikaiseksi. Yritänkin muistuttaa itseäni siitä, ettei kaikkea tarvitse suorittaa heti kerralla, vaan on ihan okei ottaa oma aikansa asioiden hoitamiseen.                       

 Kiireettömyys ei tässä tilanteessa tietenkään tarkoita asioiden huoletonta valmistumista joskus kun siltä tuntuu, vaan tavoitteita pitää olla asioiden aikaansaamiseksi. Yleensä asetankin osatavoitteita, jottei kuilu nykytilanteen ja määränpään välillä tunnu mahdottomalta. Päätän esimerkiksi maanantaina, että tänään hoidan tämän asian ja keskiviikkoon mennessä olen hoitanut myös nämä asiat. Näin todennäköisemmin vältän tilanteen, jossa minulla on viikonlopulle hirveä kasa rästitehtäviä, joita sitten hädässä ja kiireessä pakerran, ennen kuin päälle kasaantuvat vielä seuraavankin viikon tehtävät. 

Saman kannattaa ajatella pätevän myös jonkin uuden taidon opettelemisessa. Minun ei heti ensimmäisellä yrittämällä tarvitse osata täydellisesti 32:a fouetté-piruettia, vaan voin ensin opetella pyörimään vaikka kolme piruettia ja sitten pikkuhiljaa lisätä määrää. Tämä on kaiken lisäksi myös turvallisempi tapa lähestyä jotakin uutta taitoa, sillä väkisin vääntäminen huonolla tekniikalla ei kannata. Taidot kuitenkin vaativat puhdasta suoritustekniikkaa ja tietysti myös toistoja, jotta vammoilta vältytään. Joskus olen kuullut sanonnan, että tarvittaisiin 1000 toistoa, että jonkin taidon voisi osata, joskin väittämän yleistettävyys tuntuu hieman kyseenalaiselta. Joka tapauksessa pikkuhiljaa hyvä tulee! 

 Kiireettömyys ei kuitenkaan koske vain minua ja minun arkeani ja minun osaamistani, vaan on myös tärkeä suoda muille aikaa samoissa asioissa, missä itselleen sitä pyrkii suomaan. Kaikilla muillakin kuitenkin on ihan yhtä lailla kiire omien tehtäviensä kanssa ja samalla tavalla he kokevat painetta oppia uusia asioita. Kaikkien on parempi olla, kun ketään ei hoputa, koska kukaan tuskin nauttii muiden hoputtamisesta saatikka sitten itse hoputetuksi tulemisesta. Parhaassa tapauksessa kiireetön suhtautuminen itsensä lisäksi myös muihin edistääkin positiivista ilmapiiriä, mikä onkin hyvä aasinsilta seuraavaan.

Positiivisuus                        

                                                                                                

Positiivisuus kulkee aika kivasti käsi kädessä kiireettömyyden kanssa, sillä kiireisinä hetkinä positiivisuudestakin on apua. Jos ajattelen, etten saa mitään valmiiksi ajoissa, enkä koskaan opi niitä 32:a fouettéta, niin näin myös varmasti käy. Jos sillä hetkellä muistutan itseäni siitä, että kaikki aloittavat jostakin, eikä kukaan ole seppä syntyessään, tilanne ei ehkä tunnukaan niin surkealta. Itselleen olisi ihan hyvä antaa välillä aikaa ja myös kehuja jo saavutetuista asioista, eikä vatvoa ja märehtiä niitä asioita, joita ei osaa, tai jotka ovat kesken tai tekemättä. Nimittäin keittiöpsykologinen faktahan on se, että positiivisuus lisää positiivisuutta ja vastaavasti negatiivisuus lisää negatiivisuutta. Ihan tutkittua faktaa puolestaan on se, että positiivisuus niin ympäristössä kuin ajattelussakin edistää oppimista. Eli sen sijaan, että vaipuisin vastoinkäymisiä tai kiirettä kohdatessani synkkyyteen ja negaatioon, yrittäisinkin kertoa itselleni, että kyllä minä vielä opin, ja että asiat tuppaavat järjestymään ja ratkaisut syntymään.                                                        

Ihminen on kuitenkin siitä jännä eläin, että valitettavan helposti me tuppaamme huomaamaan ne negatiiviset asiat ja unohtamaan positiiviset: 10 asian joukosta, joista yksi on negatiivinen ja loput positiivisia, huomataan ja muistetaan helposti vain se yksi negatiivinen asia ja unohdetaan ne yhdeksän positiivista. Ja jos nämä yhdeksän positiivista asiaa esimerkiksi koulutyöstä saadusta palautteesta tukisivat oppimistani paremmin, kuin keskittyminen siihen yhteen negatiiviseen, minähän teen itselleni ihan valtavan karhunpalveluksen muistamalla vain sen negatiiviseksi kokemani asian!  

Täytyy kyllä myöntää, että jos omaa tekemistäni sekä suhtautumistani itseeni ja osaamiseeni tarkastelen, valitettavan useinhan syyllistyn juurikin tähän negatiivisuuteen taipuvaiseen ajatteluun, vaikka sitä kuinka yrittää muistuttaa itseään tekemään toisin. Itsestään hyvien asioiden huomaaminen tai myöntäminen tai kehujen vastaanottaminen tuntuu jollain tapaa ihan tavattoman haastavalta. Vaikka kehujen saaminenhan on ihanaa! Toisissa ihmisissä on jotenkin helpompi nähdä positiivisia asioita.  Liian harvoin heillekään tulee kuitenkaan ääneen sanoen tai muilla keinoilla ilmaisten näitä hyviä asioita kerrottua. Tämä on kamalan ristiriitainen asia! Toisaalta sitä toivoo saavansa kehuja, mutta sitten niitä ei kuitenkaan osaa ottaa vastaan tai ehkä antaa tarpeeksi usein ja saadun hyvän palautteen joukosta helposti muistaa sen negatiiviselta tuntuneen jutun. Ja jos positiivisuus lisää positiivisuutta ja edistää parhaimmillaan oppimista, miksemme sitten muista kehua toisiamme enemmän?

                     

Mostly me

                                                                                                           

                     Aivan KAIKKI, mitä juuri edellä tulin pohtineeksi koskee juuri minua ja sinuakin, joka nyt varmaankin jonkinlaista mielipidettä itsekin paraikaa muodostat lukemastasi! Vaikka välillä yksilönä ajatusta voi olla vaikea ylläpitää, ja sen tulee toisinaan kuulleeksi ja itsekin sanoneeksi jonkinasteisen epätoivon hetkellä osittain läppänä, ajatus tuo kuitenkin tuolloinkin hymyn ainakin minun kasvoilleni ja antaa jotain lisää kulloiseenkin tilanteeseen. Onkin tärkeää, että yhdessä pidetään tuota ajatusta hengissä (kukin omista näkökulmistaan käsin tietysti), sillä silloin se todennäköisemmin toimii ja ajaa asiaansa kaikista parhaiten.                               

                               

-Sohvi, ensimmäisen vuosikurssin opiskelija